”[A]voin ja sellaisena vapautunut yksinkertainen runo leimaa Niklas Salmen toistakin ilahduttavaa kokoelmaa. […] Ajatuskuvissa käy paikoin mielessä Risto Rasan ovela selkeys.”
TEPPO KULMALA, KESKISUOMALAINEN 27.12.2015
Japanilainen hetkikuva, haikun luonto, avoin ja sellaisena vapautunut yksinkertainen runo leimaa Niklas Salmen toistakin ilahduttavaa kokoelmaa. Vastakkain-huomioissa liukuu välähdyksiä, muutosliike.
Valo, ääni tai kosketus, kuten lämmin ja kylmä vuorottelevat paradoksein, joiden odottamattomuus on säkeiden kohtaamisen ja irrottautumisen äkkiä paradoksiton ristiriidattomuus. Kuva ja tunne hengittävät.
Runoilija etenee vuodenajoissa, liki huomaamatta ketjuuntuvassa kierrossa. Salmen ”japanissa” tämä siirtyy myös suomalaismaisemassa koettuun huikaisuun. Ajatuskuvissa käy paikoin mielessä Risto Rasan ovela selkeys.
Lämmitetään sauna / ja ollaan hiljaa / ja puhutaan / ja annetaan huolten / peseytyä pois. // Vihdotaan rintoihimme / koivunlehtisydämet.
Vuodenajan kulussa viitataan kohteen ympärikääntöön säkeistöstä ja runostakin toiseen. Keväisellä aukeamalla kuvataan asfaltin sordiinoa. Vastapäiseen runoon Ilmaantuu vesistö. // Meri, taivaallinen.
Yksirivisyys tai aforistinen nokkeluus jää joskus ohittavammaksi, mutta yleensä nämä kevyesti hipaisevat säkeet hyppäävät ajatukseen ja antavat mielteelle liikettä.
Polvistun putoukseen veden pyhittää.
Yksittäiset sanat ovat niin tärkeitä, että jos sulava paikka sisältää lukijan mielessä pysähdyksen, se vaivaa. Niinpä Sukellus-runo painottaessaan kahdesti sanaa koskaan, vaikuttaa kuin näihin yhteyksiin eksynyt historiakäsite. Onhan (toisaalla) nimittäin niin että:
Äestetyt pellot hengittävät / tuorein sieraimin.
Sadun piirre runoissa on ajaton, havainnon ovi keveään oivallukseen. On kiehtovaa kuulla tällaista kuvakieltä:
Tämän sadun kaari on pitkä ja levollinen / kuin lehmän ripsi.
Vastaavan tuntuinen tovi tavoitetaan saduttakin, tässä ja nyt, runot tapahtuvat milloin tahansa.
Itkiessä sade / pelastaa hänet / kysyviltä katseilta.
Vuodenajat tunnistavat meitä. Luonto vastaa myös ihmisen keksimien kirjainmerkkien kautta tai huomauttaen:
Sade listaa / jumalan nimiä / ranskalaisin viivoin.
Itäinen tavoittelemisen tavoittelemattomuus tekee vaistokuvia; näkyvä näkyy ja siinä välähtää, ei etsitty, vaan löytyvänä kirkastuva tunne, intuitio, ja lopulta.
Äänensä kohottaen / linnut nostavat / kynäni paperilta.
”[Tuntemattomissa taivaankappeleissa] on täynnä tarkkoja havaintoja, osuvia kielikuvia ja sanaleikkejä, jotka toivoisin itse keksineeni. […] Kauniita, ajatuksia herättäviä runoja. Suosittelen lämpimästi.”
PEKKA KYTÖMÄKI, POPLAARI-BLOGI 24.9.2015
Runoilija Niklas Salmi (s. 1988) julkaisi kaksi vuotta sitten esikoisensa, mainion haikukokoelman Siipimobiili. Viime viikolla ilmestynyt toinen kokoelma herättää mielenkiinnon jo nimellään: Tuntemattomissa taivaankappeleissa.
Uutuusteoksessa Salmi on laventanut ilmaisuaan. Mukana on edelleen haikuja ja muutama yksirivinenkin, mutta pisimmät runot täyttävät kevyesti puoli sivua.
Arkipyhä.
Vasta-auenneiden silmiesi
ilotulitus.
Runojen pituus on tietysti sivuseikka. Tärkeintä on, että jokainen sana on paikallaan. Salmi liukuu vaivattomasti pienistä arkisista tuokioista korkeisiin sfääreihin, Välimeren maisemista Suomen talveen. Kirja on täynnä tarkkoja havaintoja, osuvia kielikuvia ja sanaleikkejä, jotka toivoisin itse keksineeni.
PAKKASILLA
Elohopea laskee kymmeneen.
Ihmislapset piiloutuvat koloihinsa.
Koen vahvaa hengenheimolaisuutta Niklas Salmen kanssa. Siksipä olenkin iloinen, että meillä on sama kustantaja, tamperelainen Sanasato. Meillä molemmilla on myös kotona oma kansitaiteilija – Niklaksen kirjojen kannet on suunnitellut hänen vaimonsa Jelena Salmi. Lisäksi meillä on yhteisiä suosikkirunoilijoita, joista eräälle Niklas on kirjoittanut hienovaraisen kunnianosoituksen (joku ehkä huomaa kenelle):
Istun merenpohjassa, ihmettelen:
ylläni leiskuttaa siipiään
rausku,
allani kareileva hiekka
kuin kirahvin turkkia.
Olenko koskaan nähnyt
mitään näin
unenomaista,
olenko koskaan ollut
yhtä hereillä?
Kauniita, ajatuksia herättäviä runoja. Suosittelen lämpimästi.
”Siipimobiili jättää harkitun ja rauhallisen tunnun. […] [N]autin runoiksi pysäytetyistä hetkistä.”
VESA HAAPALA, NUORI VOIMA 2/2014
Haiku on yksi mitallisen runouden muodoista, jotka ovat pitäneet pintansa lyriikan murroksissa. Millaisen käsittelyn tiivis ja meditatiivinen laji saa Niklas Salmen teoksessa Siipimobiili? Risto Rasan, Juhani Tikkasen ja Arto Lapin pikkurunot, samoin kuin Kari Aronpuron pajupilleilyt, saavat rinnalleen miniatyyrit, joista Salmi käyttää Jälkisanoissaan nimitystä ”kolmisäkeisiin puetut matkamuistot”. Kokoelma onkin luontokuvaotoksista ja pienistä merkinnöistä muotoon pakotettu mobile.
Kokoelman viisi osastoa keskittyvät haikuperinteelle keskeisiin luonnon, hetken ja ajankulun teemoihin. Ensimmäinen osasto lähtee haikun syntysijoilta joen, kuun, riisin ja vuorten kuvista. Japanilainen elonkorjuuajan viitekehys vaihtuu toisessa osastossa ensin suomalaiseen syksyyn ja alkutalveen, lopussa kurkistelee jo kevät: ”linnunpelätin / ainoassa jalassaan / hiirenkorvia”. Kolmas osasto sijoittuu kesään, mutta siinä on aiempaa metafyysisempi ote. Ajatus ja ihmetys tiivistyvät maailmankatsomuksellisiksi kiteytyksiksi: ”Taj Mahal / pyrypallossa / ilmastonmuutos // kapea kuja / pyhän lehmän jaloissa / pyhä torakka”.
Neljännessä osastossa ajankierto nopeutuu: runot harppovat syksystä kevääseen ja edelleen alkutalveen ja jouluun. Teemoissa on kertauksen tuntua. Aiempien osastojen tapaan Salmi ryhmittelee runonsa aukeamittain kahden, kolmen tai neljän tekstin parviksi. Osaston ja kenties koko kokoelman hienoin on aukeama, jossa tilan täyttää taidokas neljän runon konstellaatio (s. 52–53). Jokainen haiku muuntelee niitä yhdistävää periaatetta ihmisen tutkivan otteen ja luonnonkuvan limittymisestä: ”sadepisara / syyskuisella lehdellä / lakmuspaperi”. Viides osasto keskittyy perheeseen ja lapseen. Mukaan otetut luontorunot saavat naivistisia sävyjä.
Salmen kirjoitusfilosofiaan kuuluu tallentaa arjen hetkiä. Havaintoon perustuvat haikut heräävät paperilla eloon sikäli kuin onnistuvat tarjoamaan epifanisen hetken. Omalla kohdallani havaintorunot jättivät paikoin konventionaalisen näppäryyden vaikutelman. Pelkkä konsepti ”havainto kielellisessä muodossa” tuntuu kirjallisuutena liian nähdyltä. Etenkin viidennen osaston runoja olisi voinut pudottaa kertakäyttöisinä pois.
Usein Salmen runoissa havaintotapahtumaa käsitellään pidemmälle. Havainto lavenee tällöin metaforaksi tai personifikaatioksi eli aistimisen osoitetaan olevan itsessään osa kielellistä keksintöä, jossa kokija rajaa asiat tietyiltä osiltaan yhteen. Näin Salmi etääntyy puhtaan kuvan poetiikasta. Kuvat houkuttavat lukijaa katsomaan havaintotapahtuman yli, kohti laajempaa merkitysten tai tunteiden verkostoa.
Osin vaikutus on sama kuin perinteisillä kirjeillä eli havaintojen välisellä pysäytyksellä, joka saa lukijan miettimään kuvien suhteita. En tahdo sanoa, että puhdaspiirteinen havaintokuva olisi vähempiarvoisempi kuin metafora. Metaforiset elementit vain pitävät yksittäiset runot avoimempina, kun idea ei paljastu vilkaisulla.
Parhaimmillaan Salmen runot ovat, kun syllabinen, tavumäärään 5-7-5 perustuva ja käännekohdan varaan laskettu havainto löytää muutakin kielellistä väriä, kuten leikin äänteellisyydellä:
sulava salmi
sillan alla silkkiuikku
sukii sulkiaan.
Toiseen säkeeseen on otettu ylimääräinen tavu, mutta silkkiuikun paikannus ennen sen liikkeiden kuvausta perustelee ratkaisua.
Siipimobiili jättää harkitun ja rauhallisen tunnun. Salmi pitäytyy varauksestaan ”ja muuta lyhytlyriikkaa” huolimatta hyvin lähellä perinteen rajoitteita ja teemoja. Vaikka useassa kohtaa ajattelin, että haikun muotoa ja sanastoa olisi voinut kehitellä lisää, vähintään yhtä monesti nautin runoiksi pysäytetyistä hetkistä.
”Mieli tyhjenee. Puhdistuu.”
TEPPO KULMALA, KESKISUOMALAINEN 28.2.2014
Haikua oikeana haikuna on hankala arvostella. Kolmisäkeen syötiksi ei japanilaistraditiossakaan mielletä runon käsitteellistä arvottamista. Haikun kokemus muistuttaa intuitiota. Haikut ovat kuin runojen itsensä kirjoittamia usein 5–7–5-tavuisina eteneviä tunne- ja ideakuvia.
Mitan ja rytmin lisäksi haikun periaatteisiin kuuluvat luontokeskeisyys ja erityisen leikkaussanan toisistaan irrottamat ajatelmat, visiot, vastakkaiskuvat. Säännöt eivät zen-buddhalaiseen ja yleisemmin itämaiseen katsantoon sulautuvassa kiinnittymättömyyden, ”tyhjyyden” runoudessa ole kuitenkaan merkinneet varsinaista dogmia tai ehdottomuutta.
Haikun olemukseen kuuluukin vapaus.
Niklas Salmi on merkinnyt siipimobiili-kokoelmansa runot ”haikuksi ja muuksi lyhytlyriikaksi”.
Tästä huolimatta haikun tunnistaa. Se lipuu läheltä ohi ja mennessään koskettaa lukijaa.
Se on virtaavuutta, liki tuleva ja kohta haipuva muutoksenalainen tila, jossa runo kuoriutuu sulavasti ja rauhassa esiin samalla, kun runoilija ja lukija sitä tarkkailevat ja siihen hetkeksi liittyvät.
Tässä muutamia Salmen runoja: ”sakea haiku / nousee näkymättömiin / vieläkin tuoksuu”, ”mietiskellessä / suitsukkeen pää nuokahtaa / kirkastuakseen”, ”pisara pisaralta / joki virtaa etelään / lämpenee”.
Salmen kolmisäkeiden kokoelma tuottaa välittömin tunnelmin vapautuvia assosiaatioita.
Vapautuneisuudesta huolimatta ja sen koskettamiseksi haikut vaativat riittävän muotouskollisuuden ja tradition maaperän. Vapaus ei ole mielivaltaisuutta, vaan pikemmin kuin hengitystä.
Runoilija ja lukija hengittävät haikuja.
Aloittelijalle se on erikoisen otollista. Häntä ei rasita teoriatieto hengityksen mekanismista tai tietoisen pyrkimyksen rasitteista yleensä.
Niinpä haikua kuulee kutsuttavan myös amatöörien ja lasten kentäksi, mikä ei ole halventavaa, vaan ylentävää. Heidän tiensä on oikeastaan rajattomin, avoin.
Silti haikut, nokkelilta ja leikillisiltä vaikuttavat runot, virittävät myös älyllisesti. Säkeet saavat kuulijan pohtimaan runon sisältämää ideaa. Tosin monesti vain siksi, että äkkiä runo haipuukin avartuvaksi tunnelmaksi ja käsitteestä irtoavaksi havainnoksi ja intuitioksi. Mieli tyhjenee. Puhdistuu.
Luontevaa kyllä, ketjurunon ensisäkeistöstä puolen tuhatta vuotta sitten Japanissa itsenäistynyt haiku on liukunut vanhoista luonnon- ja vuodenaikojen kuvista myös nykyaikaisempiin sisältöihin, esteettisiin, eroottisiin, humanistisiin, yhteiskunnallisiin, jokapäiväisiin: ”kevään ääniä / harjalakaisukone / korjaa soran pois”.
Mainiota on, että Suomen hyvään joskaan ei runsaaseen haikurunouteen tulee nuorta jatkajapolvea.
Niklas Salmi aloitti jopa alan lehden toimittamisen: kiintoisa haiku-lehden avausnumero ilmestyi loppuvuodesta.